Miten rätistä tuli erottamaton osa identiteettiäni

Teksti: | Julkaistu 2.4.2014

Tämä merkintä pitäisi läähättää sanelijaan kesken kodin siivoamisen. Sillä hetkellä nämä ajatukset tuntuvat painavimmilta, sanavalinnoissa on potkua. Sohvanpohjalla tuohtumus on jo laantunut, itsetutkiskelun tarve laimentunut.

Aiheena on siivoaminen. Tai pikemminkin elämänhallinta. Tai ehkä sittenkin itsensähallinta. Tai lopultakin: reviiri.

Siisteysstandardit tarttuvat lapsuudenkodista

Siivous on yksi parisuhteiden tavallisimpia riidanaiheita. On ilmeisesti tyypillistä, että puolisoiden siisteysstandardit eivät kohtaa. Aihe on yllättävän arka ja sitä on vaikea lähestyä diplomaattisesti. Toivon, ettei tulevista pohdinnoista välity sellaista kuvaa, että nykyinen puolisoni olisi laiska, ei pitäisi huolta kodista tai kohtelisi minua ajattelemattomasti. Se ei pidä paikkaansa. Tarkoitus ei ole myöskään parjata omaa isääni, vaan kertoa, että olen oppinut ymmärtämään häntä.

Pahoittelen jo valmiksi ajatuksenjuoksua, joka on kuin terapiaistunnosta temmattu. Aloitan lapsuudesta. Sain kuusivuotiaana oman huoneen, joka muodostui minulle tulevina vuosina henkilökohtaisen rauhan tyyssijaksi ja tärkeimmäksi paikakseni 18-vuotiaaksi saakka. Ihastuin jo varhain ideaan omasta tilasta, jonka sisustukseen saatoin vaikuttaa. Äitini kunnioitti yksityisyyttäni. Hän kustansi minulle postimyynnistä valitut ruman marjapuuron väriset verhot, jotka olivat kuvassa näyttäneet vaaleanpunaisilta.

Minulla oli vain yksi kova vastus: pedantti ja yhtä lailla sisustamisesta kiinnostunut isäni, jolta olen perinyt tai omaksunut tarkkoja siisteysihanteita ja tarpeen hallita omaa kotiympäristöään. Hänellä oli selkeä visio siitä, miltä pikkutytön huoneen kuuluu näyttää. Kun kirjoituspöytäni valtasi pehmoeläinnäyttely, hän jyrähti: ”Siivoa ne pois!” Kun vaihdoin huoneeni järjestystä ja asetin sängyn toiseen paikkaan, hän jyrähti: ”Siirrä se takaisin seinän viereen!” Vasta teini-iässä hän nieli tappionsa ja mutisi riemunkirjavassa hippihuoneessa vieraileville sukulaisilleni: ”Ennen tämä huone oli vielä siisti.” Huoneeni ei hänen ajatuksissaan ollut minun huoneeni vaan yksi hänen edustustiloistaan.

Kun muutin pois, hän sisusti huoneen alta aikayksikön omien mieltymystensä mukaan: ikkunan alle tuli taas koululaisen kirjoituspöytää muistuttava työtila, nurkkaan käsittämättömän ruma uusi nojatuoli. Beatlesit katosivat seiniltä, tilaa alkoi hallita tumma olohuoneen kirjahylly. Kun tulin vanhempieni luokse yöksi, minusta todellakin tuntui, että tulin vanhempieni luokse yöksi, en vanhaan kotiini. Minut oli siivottu pois. Nukuin vieraassa huoneessa. Loukkaannuin, koska minusta kaikki tapahtui niin äkkiä. Monilla ikäisilläni oli vielä vuosia tallella lapsuudenhuone, jonne palata maailmaa pakoon.

Aloin suunnitella omaan asuntoon muuttamista jo 17-vuotiaana. Kun täytin 18, toteutin haaveen, vaikka olin vielä lukiossa. Äitini puhui itsenäistymisen tarpeista. Tänään imurinvarressa mietin, että halusin hallita kotini jokaista neliötä.

Oma koti voi olla toisenkin koti

Yksin asuminen oli minusta mukavaa, mutta sitä ei kestänyt montaakaan vuotta. Tuli parisuhteita. Minulle on ollut kova pala huomata, että lapsuudenkodissa omaksutut siisteysstandardit ovat kaukana keskimääräisestä. Ymmärsin toki jo lapsena, että toisissa kodeissa verhoja saa liikutella, peilin hammastahnaroiskeista ei ole syytä ajautua paniikkiin ja että harva vanhempi raivoaa, jos pölynimurin letku ei roiku oikein siivouskaapissa. Mutta minun oli vaikeaa päästää kotiini ihminen, joka jättää tiskirätin lojumaan likaveteen. Tiskiharjan altaan pohjalle. Roskat lattialle. Astiat ja leivänmurut pöydälle syömisen jälkeen. Kahvivaluman valkoiseen kaapinoveen. Voiko noin tehdä? Miten noin voi tehdä?

Meni kauan aikaa, että pystyin sisäistämään, ettei sotkuinen asuinkumppani vain nähnyt sitä sotkua. Ei hän pahansuopuuttaan jättänyt minulle niin paljon siivottavaa. Hänellä vain oli erilaiset standardit. Kiire harrastuksiin. Kiire junalle. Ajatukset huomisessa.

Opin tinkimään vaatimuksistani. En halunnut muuttua äidiksi, joka kotiin tultuaan tarttuu ensimmäisenä rättiin ja alkaa nalkuttaa. Opin hengittämään syvään havaitessani, että keittiön lavuaari on tukossa ruuantähteistä ja lilluu laitojaan myöten täynnä kahvinpuruista likavettä ja tiskejä. Hengähdettyäni syvään työnnän käteni kohti tukekohtaa ja kauhon puurontähteet bioastiaan. Likavesi lorisee viemäriin. Tämä ei ole iso asia. 

Taifuuni jota jälkikasvuksi kutsutaan

Juuri kun olin tottunut, että ennen ikiomana tilanani hallinnoimaa asuntoa, jota myös kodiksi kutsutaan, oli alkanut asua puoliso, jolla saattoi satunnaisesti olla mielipide jopa verhojen väristä, tulivat lapset. Kaksi sottaista kaiken järjestyksen tuhoavaa lasta. Ne klähmivät peilit. Ne levittävät tuhannet lelunsa ympäri asuntoa. Ne siirtävät auki jätetyistä kaapeista tavarat käsittämättömiin paikkoihin. Ne riisuvat yhtäkkiä vaatteensa ja jättävät ne yhden per huone. Ne repivät kirjoista sivuja. Ne heittelevät makaronia lattioille ja pyyhkivät puuroa seiniin. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun juuri kuopus keksi, että puuro todellakin pysyy seinässä. Silmin nähden riemastuneena hän yritti kiinnittää siihen myös sämpylän.

Jos tavoittelisin sellaista siisteyden ja järjestyksen tilaa, jossa itse viihtyisin parhaiten, siivoaisin suuren osan päivästä. Siinä ei tietenkään ole mitään järkeä. On vain ollut pakko lopettaa. Kohauttaa harteitaan. Mutta se on – kuulkaas – vaikeaa. Kun olen väsynyt, se on erityisen vaikeaa. Kun olen itseni kanssa sotkussa, minun on saatava kokea hallitsevani edes ympäristöäni. Sitten järjestelen, kuljen rätin kanssa. Muutun entistä väsyneemmäksi. Ymmärrän hyvin, etten perheenjäsentemme mielestä ole mukavimmillani tuolloin.

Koti on minulle kuin kotisivu. Se on paikka, jonka saan tehdä itseni näköiseksi. Se on paikka, jossa haluan tuntea olevani kuin kotonani. En halua sinne rikkinäisiä fontteja, en rumaa tyylitiedostoa. Meidän kotimme on harvoin siinä kunnossa, että ilahtuisin yllätysvieraista. Kyse ei ole siitä, että minun pitäisi vaimona vanhanaikaisesti pitää parempaa huolta taloudesta, vaan siitä, että sotkuinen koti ei edusta minua. Minä en ole tällainen.

Enkä minä tietysti yksin enää omistakaan kotiamme. Se on neljän hengen luomus, ja se on vain hyväksyttävä. Eräänä päivänä katselin esikoiseni kanssa mieheni mittavaa SmartStore-kokoelmaa komeimman maiseman paraatihuoneessa, työhuoneessa, jonka mies on vallannut vaatteillaan, lennokkitarpeillaan ja työpöytää myöten.

”Aika monta laatikkoa”, puuskahdin.

”Niin, ne on isille tosi tärkeitä”, Touhumies totesi ykskantaan.

Touhumies oli oikeassa. Ne olivat Touhumiehen isän touhukkaan elämän tarpeistoa. Minuun levisi suopea rakkaus ja ymmärrys: minulla on ympärilläni rakkaita ihmisiä omine elämineen. Minun silmiini niiden elämien tarpeisto – öisenä hetkenä jalan alla kipeästi tuntuva Lego-raketti, perusteettomasti edustusruokapöydälle jätetty piuhahirviö – näyttäytyy usein turhauttavana, mutta ne ovat esineitä, jotka tukevat minulle rakkaiden ihmisten nautintoa, touhuamisen iloa. Yhtä lailla kuin se, että välipalapöydästä on lähdetty astioita ja ruuantähteitä korjaamatta kiireellä pihaleikkeihin, ei kerro siitä, että jokin on huonosti, vaan siitä, että kaikki on hyvin. Hyvinä hetkinä se on helppo muistaa.

 


Kommentoi (1)


Kun isä on ykkönen

Teksti: | Julkaistu 14.11.2013

Tämä päivitys olisi sopinut isänpäivän päivitykseksi, sillä/mutta silloin en tainnut tulla artikuloineeksi suullisesti yhtäkään kiitosta mieheni mainioudesta. Olin kyseisenä päivänä univajeinen ja kaamoskoomainen, kuten olen menneinä viikkoina ollut. Jo valmiina ostetun kakkupohjan täyttäminen kahden lapsen kanssa tuntui stressaavalta, ja otin median sylvämät vihjeet isänpäivänbrunssista, lahjaideoista ja kahvipöydän koristeluvinkeistä syytöksinä henkilöäni kohtaan. Mutta tässä se tulee nyt, ja ihan julkivuodatuksena! Tässä kodissa asuu ihan mahtava isä.

En ole ollut koskaan huolissani jättäessäni lapseni mieheni hoidettavaksi, en edes esikoiseni ollessa aivan pieni. Toki olen saattanut pohtia, ymmärtääkö mies nyt, että ne oranssit rukkaset eivät pidä vettä ja että särkylääkkeet löytyvät makuuhuoneen kaapista, mutta aitoa huolta – en koskaan. Mieheni on järkevin ja hellin ihminen, jonka tunnen. Epäily hänen kyvyistään selviytyä lasten kanssa tai lasten viihtymisestä hänen seurassaan olisi absurdi.

Menin töihin, kun esikoisemme oli kahdeksankuinen, ja mies jäi hoitovapaalle. Kuusi kuukautta myöhemmin palasin vielä kotiin pojan seuraan, mutta luulen, että nuo kahdenkeskiset kuukaudet lujittivat isän ja pojan välit lujemmiksi kuin ne olisivat koskaan tulleet, jos isä ei olisi tullut viettäneeksi vauvan kanssa niin tiivistä pyöräilykevättä. Kun pikkuveli syntyi, minä en kelvannut hetkeen mihinkään, vaikka olisin halunnut kelvata. Itkin, sillä tunsin menettäneeni ensimmäisen lapseni miltei tyystin.

Sittemmin tilanne on tasoittunut, ja minäkin kelpaan lukemaan iltasatua. Mutta en polkemaan laatikkopyörää, jos olemme lähdössä retkelle koko perheen voimin. ”Iti ajaa tätä pyörää”, ilmoittaa esikoinen enemmän kuin päättäväisesti. Jos uhmaamme hänen valintaansa, hän on kykeneväinen itkuraivoamaan koko matkan. Kun mies ei ole mukana, ajotaitojani ei kyseenalaisteta lainkaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

 

Palaan vuodenvaihteen jälkeen työelämään, ja mies siirtyy jälleen hallitsemaan lastenhoitoa miltei kahdeksaksi kuukaudeksi, ennen kuin kuopus aloittaa päiväkotielämän. Suhtaudun vuoronvaihdokseen mielestäni luontevasti, mitä nyt välillä huokailen, että siinä menee ykköspaikkani kuopuksenkin sydämessä.

Laura Saarikoski kirjoitti osuvasti vanhemmuuden roolijaoista viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Luulen, että kykenen sallimaan mieheni ykkössijan. Lapsiltamme liikenee kyllä minullekin rakkautta. Sen sijaan oman kovalevyn pyyhkiminen turhasta kotiarjesta tulee olemaan vaikeaa. Kun on ollut kotona yhtäjaksoisesti kaksi ja puoli vuotta ja toiminut toisen lapsensa ensisijaisena hoitajana puolitoista vuotta, voi olla työlästä käsittää, että minun ei tarvitse aamulla tarkistaa, että lapsilla on päiväksi ruokaa jääkaapissa. Minun ei tarvitse vastata jokaisesta kadonneesta lapasesta ja ostamatta unohtuneesta vaippapaketista. Että ne ovat jonkun muun tehtäviä tästä edespäin, ellei niitä erikseen delegoida minulle. Minä saan nyt sen vaimon, josta Saarikoski haaveilee. En silti aio jäädä pöydän ääreen lukemaan lehteä, jos toinen pukee kahta lasta hiki hatussa yksin eteisessä. Meillä tukalimmat tilanteet hoidetaan yhdessä, joskin miehen syvä keskittymiskyky omiin asioihin estää häntä usein huomaamasta tilanteiden tukaluuden ilman kiukkua lähentelevää kähinääni. Minä en pysty tällä hetkellä keskittymään mihinkään, en yhtään mihinkään.

Tämänkin päivityksen ajatuksenjuoksun katkaisi päiväuniltaan herännyt kuopus. En enää muista, pitikö sanomani vielä jotakin. Ehkä jotakin isistä ja pojista. Siitä, miten onnelliseksi tulen, kun seuraan heidän iloista olemistaan vierestä. Olen ihan hiljaa ja kuuntelen. Tiedän, että heille syntyy ajan myötä aivan erityinen suhde, jonka ulkopuolelle minä jään. Se ei kuitenkaan ole pois minulta. He ovat osa perhettäni. Ja kaikki on hyvin.

Olen varma, että isien ja poikien välille syntyy suhde, josta äidit jäävät vääjäämättä ulkopuolisiksi. En silti koe, että se olisi minulta pois. He ovat osa perhettäni omine juttuineenkin.

 


Kommentoi (1)


Kolme vinkkiä marraskooman selättämiseksi

Teksti: | Julkaistu 13.11.2013

En tiedä teistä, mutta minua väsyttää valtavasti. Melkein koko ajan. Kun ajatuskin hiekkalaatikon nurkalla seisomisesta sateessa saa minut purskahtamaan itkuun, suuntaan kuopuksen kanssa johonkin sauraavista sijainneista.

1. Uimahalli. Vettä ja lämpöä.
2. Kasvitieteellinen puutarha. Pääkaupunkilaiselle se voi tarkoittaa Kaisaniemen suurta kasvitieteellistä, Töölönlahden Talvipuutarhaa tai Viikin Gardeniaa.
3. Marimekon tehtaanmyymälä. Värejä, pinta-alaa kipitellä, hyvin varusteltu lelukori ja maukas lounas Marimekon omassa ravintolassa. Kun omia ostostarpeitaan harkitsee lounaan yli, huomaa, ettei nipsumainen omistaminen ole se juttu vaan tieto siitä, että maailmassa ylipäänsä on näin kauniita asioita.

marimekko


Kommentoi (1)



Laatikkopyöräilijän logistiset ongelmat

Teksti: | Julkaistu 24.10.2013

patjapyora

”Kulkeekohan tämä patja nyt oikeasti meidän pyörällä?”
”Tjöö.”
”Ei ole vielä ilmaantunut lastia, joka ei meidän lootaamme mahtuisi. Kyllä me tämä kyytiin saadaan.”

Hetkeä myöhemmin Pikkuveli istui automarketin edustalla ostoskärryissä, pupelsi riisipiirakkaa ja seurasi suurin silmin näytelmää, jonka pääosassa hänen äitinsä tyhjensi laatikon ylimääräisestä irtaimistosta, etsi vimmatusti mustekaloja kääriäkseen tiellä olevan sadekuomun pois, survoi patjaa yhdeltä suunnalta, sitten toiselta ja lopulta jalallaan ylhäältä päin. Survominen ei tuottanut tulosta, joten lopulta karjalanpiirakan mussuttaja lumpsautettiin penkin sijaan laatikon pohjalle patjan viereen. Siellä hän istui syvällä laatikon uumenissa mukisematta ja nukahti puolimatkassa pää patjaan nojaten.

Laatikkopyörämme muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan autoa: siihen mahtuu melkein koko perhe ja ostokset, sillä pääsee lujaa vain vähän lihaksiaan liikuttelemalla, ja se on useimmiten täynnä roinaa. Tällä kertaa kyydissä oli poliisihelikopteri, monsteriauto, makuupussi, huopa, isin sadetakki, ylimääräinen pyöräilykypärä, likainen ruokalusikka, puukeppi eli miekka, esikoisen talvikengät, pikkuveljen ylimääräiset tumput, laatikon suojapressu ja roskia. Tällaisina patjansurvontahetkinä viime päivityksessä kuvailtu tavara-allergia iskee helposti myös tavarapyörän äärellä.

Syksyn sateiset ja synkät päivät saivat minut havahtumaan sellaiseen seikkaan, että me tavarafillaristit vaikutamme hörhähdyksinemme usein jättepositiivisilta. Aivan kuin arkipyöräily olisi meille silkkaa lifestyle-hymyä ja sykähdyttäviä hetkiä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valinneet maailman parhaan kulkumuodon ja että sitä ilosanomaa sopii levittää kaikille asiasta kiinnostuneille. Mutta eihän tämä nyt aina ole aivan yksioikoista. Sähköt saattavat loppua tukalimmassa ylämäessä. Kolmipyörä juuttuu loskaan juuri kun kuorma-auto on ajamassa päälle. Lapsi nukahtaa joka hiton matkalla, vaikka ei todellakaan ole päiväuniaika. SE PATJA EI NYT VAAN MAHDU SINNE PYÖRÄN KYYTIIN. Arkista natinantarvetta helpottaakseni – koska vertaistuki puuttuu usein aivan lähiympäristöstä – perustin keskustelupalstalle valitusketjun. Koska hei, mikä on keskustelupalstan virka, jos siellä ei saa valittaa?

patjakuomunalla

 

Ps. Luvattu siivouspäivitys etsii vielä poliittisesti korrektia ulkoasuaan. En toki halua sortua julkiseen nalkuttamiseen. Aihe on vaikea!

 


Kommentoi (3)


Tavara-allerginen tavarapyöräilijä avautuu

Teksti: | Julkaistu 9.10.2013

IMG_1926

Olen diagnosoinut itselläni varsin trendikkään taudintapaisen: tavara-allergian. Päivittäin tahdon heittää koko kotimme irtaimiston ulos ikkunasta. Verenpaineeni nousee kaikenlaisen ajelehtivan sälän äärellä ja suuni vaahtoaa, kun yritän kiireessä sulloa kamaa jo tupaten täysinäisiin, huonosti järjesteltyihin kaappeihin ja laatikoihin.

Kolmevuotiaamme haluaa säästää kaiken: talouspaperirullan hylsyt (Kvasin kaukoputkia), pyörän soittotorvesta irronneen tiikerin pään (oiva suihkulelu) ja ilmaisen käsinukkepupun, jolla kukaan ei koskaan leiki. ”Se on minun tärkeä, minä voin tarvita sitä vielä!” Miehen lennokkiharrastus kerryttää nurkkiin epämääräistä styroksia, akkuja, johdonpätkiä ja teknisiä vempaimia: tavaraa, jota en ymmärrä ja johon minun on parempi olla koskematta. Lasten isoäiti antaa jokaisella tapaamisella kassikaupalla uutta tavaraa: kummallisia naistensukkia, liian isoja kurahanskoja ja joulupöytäliinoja. Yksivuotias levittää tehokkaasti kaiken, mikä edes yrittää olla paikallaan: eteisen pöytälaatikossa säilytettävät heijastimet seilaavat keittiössä, isän kenkien ei todellakaan kuulu olla telineessä ja hei, katsokaa, löysin tällaisia kivoja pattereita, jotka aion nyt viedä pyykkikoneeseen! Suuren osan ajastaan sisätiloissa viettävälle kotiäidille tämä kaikki on miltei liikaa. Ongelmasta voi päästä eroon vain poistamalla nämä valtoimenaan seilaavat esineet ja kaapeista tursuavat vaatteet säilytysluokkaa ”liian-pienet-pikkuveljelle”, ”liian-pienet-isoveljelle” ja”liian-isot-isoveljelle”.

Myönnän, etten ole aivan viaton sivustakärsijä itsekään. Olen rouva, joka kurvaa leuka pystyssä Lanternaan ja lastaa pyöränsä kyytiin kolme halpisjakkaraa, ”koska keittiössä on niin ahdasta”. Häh? Kyyllä. Keittiössä on niin ahdasta, että jakkarat mahtuvat sinne tavallisia tuoleja paremmin. Ne tavalliset tuolit olen kekseliäästi kätkenyt eri puolille asuntoa. Nyt niille voi latoa tavaraa, koska muutenhan ne olisivat vallan tyhjänpantteina. Totinen tosi on myös se, että toisten tavarat häiritsevät aina enemmän kuin omat.

En ole vielä ehtinyt katsoa Tavarataivasta, mutta se kuuluu ehdottomasti katseltavien listalleni. Toivon sen toimivan eräänlaisena psykoterapiana. Anekdoottina kerrottakoon, että yleisön pyynnöstä elokuva on teatteriesitysten jälkeen tullut jakeluun dvd:nä, mikä hullunkurisesti sotii koko elokuvan ajatusta vastaan. Kunpa voisimmekin digitalisoida kaiken, kuten muutosta selviytyvä ystävättäreni haaveilee.

Henkilökohtaisella tavara-allergiallani on toinen vähemmän trendikäs ilmentymä: minua ahdistaa kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa. Ajan henkeen kuuluu iloita, että on olemassa systeemi, jonka ansiosta tavarat eivät päädy kaatopaikalle. Että tarpeellisen voi hankkia yhä useammin käytettynä. Että joku voi ottaa tämän minunkin sohvani käyttöön, kun haluan sen vaihtaa. Mutta kun se sohva on ihan jumalattoman ruma. Haluaako sitä kukaan todella? Minulle kierrätyskeskus on alkanut edustaa loppusijoituspaikkaa, johon ihmiset voivat syltää hyvällä omallatunnolla roinaa hankkiakseen uutta kivempaa roinaa. Tavara-allergiani vaatisi minua pakkaamaan kaiken ylimääräisen jätesäkkeihin ja kiikuttamaan kierrätykseen, mutta minulle tulee siitä kauhea olo. Haluaako kukaan mitään säkistä, vai siirränkö vain ongelman seuraavalle taholle? Eikö minun pitäisi itse kestää ympärilleni hamstraamani tavarat ja vaatteet? Jos kykenen antamaan tai myymään turhat esineet suoraan seuraavalle tarvitsijalle, ongelmaa ei ole. Tiedän, että siitä, mistä haluan luopua, on iloa seuraavalle.

Ja kyllä, ne jakkarat olisi voinut etsiä käytettyinäkin. Aikaa siihen olisi kulunut, mutta muut selitykset sikseen.

Ensi kerralla ajattelin avautua problemaattisesta suhteestani siivoamiseen. Loppukevennykseksi kuitenkin satulatuolin kotiinkuljetustarina kuvin ja kuvatekstein. Hyvää päivää kaikille!

 

"Eeetän oo tosissas? Ei mahdu tähän kyytiin."

”Eeethän oo tosissas? Ei mahdu tähän kyytiin.”

"Jösses, siihen se jysähti!"

”Jösses, siihen se jysähti!”

"Mitä luulet, isoveli, onko tämä nyt viisasta?"

”Mitä luulet, isoveli, onko tämä nyt viisasta?”

"Olipas kiva pysähdys leikkipuistossa. Viedääs tää jakkara kotiin."

”Olipas kiva pysähdys leikkipuistossa. Viedääs tää jakkara kotiin.”

 


Kommentoi (2)


Metsäseikkailu Pikkuveljen päiväunien aikaan

Teksti: | Julkaistu 22.9.2013

Juuri kun kuopus siirtyi yksiin päiväuniin, esikoinen lopetti päivänokosten ottamisen. Sinne katosi siivu sitä kotivanhempien kaipaamaa omaa aikaa. Hyvitykseksi sain tilalle kahdenkeskisen hetken Touhumiehen kanssa. Se ei ole ollenkaan hullumpi korvaus.

Eräänä päivänä lykimme Pikkuveljen rattaissa uneen ja kipitimme sitten aurinkoiseen vaahteralehtoon ihastelemaan värikkäitä lehtiä. Pysähtelimme vailla kiirettä aina, kun näkyi jotain kiinnostavaa. Kiipeilimme kivillä ja kurkimme sammaleiden alle. Kuuntelin metsän syksyistä suhinaa ja toivoin muistavani pitkään, että pystyn olemaan lastenikin seurassa levollinen ja rauhallinen. Liian usein päivän tiukimmat hetket leimaavat koko päivän ja illan täyttää pettynyt muisto jälleen kerran katkenneesta pinnasta.

isoveli3

 


Kommentoi (0)


Lapsiperhe Tartossa: ruokaa ja ravintoloita

Teksti: | Julkaistu 8.9.2013

Kävimme Tartossa elokuussa 2013. Reissuun osallistui kaksi perhettä, joissa oli 0-, 1-, 2- ja 3-vuotiaat lapset. Elokuu osoittautui hyväksi ajankohdaksi tällaiselle hulinamatkalle: kaikkialla oli hyvin tilaa seurueellemme ja aurinkoinen sää suosi meitä koko viikon.

Sadantuhannen asukkaan Tartosta jäi jokunen varmasti varteenotettava ravintola tutkimatta. Esittelen tässä hakuammunnan ja täsmäiskujemme tuloksena testatut seitsemän paikkaa perheystävällisyyden näkökulmasta.

 

Täysosuma

Tarkoituksenamme oli mennä Ülikoolilla sijaitsevaan kehuttuun kiinalaiseen, Kung Fuhun, mutta koska sisarusrattaamme oli lastattu kahdella päiväunia nukkuvalla lapsella ja tarttolaista, vanhaa rakennuskantaa riivaa kapeaovisuus, emme mahtuneet rattainemme sisään. Apeina köpöttelimme Ülikoolia eteenpäin ja näimme eräällä sisäpihalla muka mitäänsanomattoman näköisen kahvilaterassin. Päätimme kurkata peremmälle, ja se oli hyvä päätös.

Cafe Noirilla on varsin viihtyisä sisäpihaterassi, hiekkalaatikko ja erittäin kattava valikoima leluja: kaikki maailman ajoneuvot, potkuauto, kolmipyörä ja kyllä – robottidinosaurus! Olen varma, että Cafe Noir on maailman ainoa kahvila, jossa asiakkaat saavat leikkiä robottidinosauruksella.

Oli sohva, jolla näitte Pikkuveljen poseeraavan edellisessä merkinnässä, ja pöytiä, ja ruukkukukkia, ja kaiuttimista kantautui Louis Armstrong ja Ella Fitzgerald. Syöttötuolikin bongattiin.

Cafe Noir oli vallannut kokonaisen sisäpihan.

Cafe Noir oli vallannut kokonaisen sisäpihan.

Liitutaululle oli raapustettu päivän annokseksi gorgonzolapastaa, jonka söimme. Lapsille löytyi kattavalta ruokalistalta kanaa ja perunamuusia. Paikka oli niin viihtyisä kaikkien osapuolien kannalta, että jäimme lojumaan sohville muutaman ylimääräisen juoman ajaksi.

Sisältä Cafe Noir on nimensä mukaisesti aivan musta, eli omaleimaisesti sisustettu. Terassin lapsiystävällisyys ei taida yltää aivan sisätiloihin saakka. Vessan seinää koristaa rokokoohenkinen, pöntöllä istujan siveyskäsityksiä koetteleva tapetti, jonka sisällössä oli hitusen selittämistä kolmevuotiaalle.

 

Mukiinmenevät

Tokyo Sushi Barissakin toisella perheistä oli tarve saada rattaat sisälle, koska vauva oli nokosilla. Avatessamme vanhan puuoven toista puolta taisimme vääntää saranan sijoiltaan – anteeksi!

Ravintolalla oli kolmen pikkuauton ja muutaman palapelin viihdevalikoima ja syöttötuoli järjestyi. Touhumies teki makiennätyksen ja naposteli 11 makia. Aikuisista toiset olivat hitusen vaikuttuneempia tarjoiluista kuin toiset, mutta tyytyväisiä olimme lopulta kaikki.

Gruusialainen Tsibili-ravintola oli Tokyon tavoin Lailla, ja sinne pääsi rattaiden kanssa helposti. Syöttötuoleja löytyi useita, ja niiden mukana tuli pehmoleluja. Lastenmenua en muista nähneeni, mutta keräsimme koko seurueelle vähän kaikkea -tyyppisen kattauksen, josta lapsetkin löysivät murkinaa. Gruusialaisen ruuan asiantuntijat keskuudessamme eivät olleet itse ruuasta innoissaan, mutta monia hyviäkin makuja löytyi. Ilmapiiri oli lapsille suopea.

Jos puisen jugendhuvilan tunnelma vähän syrjempänä keskustasta kiehtoo, voi majapaikassamme Villa Margarethassakin syödä. Lelukori, syöttötuoli ja lastenmenu löytyvät. Aikuiset eivät valitettavasti olleet ihastuneita kokin luomuksiin, ja liian pitkät pöytäliinat osoittautuivat stressitekijäksi.

Lähellä Villa Margarethaa on Kalevi 13:ssa Disainimaja, virolaisten suunnittelijoiden putiikki, jonka takaa löytyi kahvila Spargel. Buffetlounas miellytti kaikkia osapuolia, ja jos sää ei olisi suosinut, sisältä olisi löytynyt pieni leikkipaikka lapsille. Ihastuin ravintolan maalauksiin – miksen napannut kuvia!

Vaipanvaihtohetki Spargelin nurmikolla.

Vaipanvaihtohetki Spargelin nurmikolla.

 

Näitäkin kokeilimme

Aivan ensimmäisenä päivänä lounastimme Polpon terassilla. Vessareissu paljasti paikan konstailematonta terassia fiinimmäksi paikaksi, jonka lapsiystävällisyydestä en osaa antaa varmaa lausuntoa. Terassille järjestyi syöttötuoli, ja annokset olivat kauniita ja maistuvia.

Pol pon merellinen pasta.

Polpon merellinen pasta.

Ülikoolilla sijaitseva kalaravintola Neljapaev testattiin viiden aikoihin iltapäivällä, kun paikalla ei ollut muita ruokailijoita seurueemme häirittävänä. Ensimmäiselle tiedustelijallemme tultiin ilmoittamaan, että täällä ei tarjoilla muuta kuin kalaruokaa. Hyvä. Rattaat nukkuvine nuorimmaisineen neuvottiin parkkeeraamaan hotellin aulan puolelle, vaikka ne eivät olisi olleet kenenkään tiellä ravintolankaan puolella. Löysimme yhden syöttötuolin, ja muita lapsia kiellettiin sotkemasta tuoleja kengillään. Tarjoilija oli puhunut meille tähän asti niin töykeästi, että varmistimme suoralla kysymyksellä, olemmeko ylipäänsä tervetulleita ravintolaan. Kysymys ilmeisesti sulatti jään ja havahdutti tarjoilijan, koska tämän jälkeen palvelu muuttui ystävällisemmäksi. Kuha ja ankerias olivat hyviä, ja lapsille oli mainiot täsmäannokset kalaa ja pastaa. Meriaiheiset tilpehöörit ja verkkopöytäliinat jouduimme siirtämään 1-vuotiaan täystuhon käsien ulottumattomiin.

 

Kaupan hyllyjen välissä

Ruokakaupoissa on vauvanruokahyllyt, mutta ne eivät ole yhtä hyvin varusteltuja kuin Suomessa. Velliä etsittiin turhaan. Korviketta saa nestemäisessä ja jauhoisessa muodossa. Ruokakauppojen tarjonta ylipäänsä oli tämän seurueen mielestä inspiroiva ja ruokalaskut halpoja.


Kommentoi (0)


Tulossa pian: Lapsiperhe Tartossa

Teksti: | Julkaistu 2.9.2013

Kohu-uutinen: unohdimme – kyllä, unohdimme – ottaa mukaan yhtään polkupyörää mukaan kymmenen päivän Viron-matkallemme! Tepon taittopyörän perään itkettiin monesti. Selvisimme kuitenkin traumoitta, ja lootammekin pääsi laina-ajelulle meidän poissaollessamme.

Pahoitteluni, mutta tämä on vasta teaseri. Jahka saan klikkailtua ruudulta piiloon kaikki viikon aikana kertyneet työt, kerron teille missä Tarton ravintoloissa kiskoimme pöytäliinan lattialle ja kuinka monessa olikaan leikkipaikka. Ja mitä muuta tuossa viehättävässä kaupungissa voi tehdä muutaman 0-3-vuotiaan kanssa? Aika paljon, paljastan!

Pysykää kanavalla!

Mitä pikkuveli oli mieltä Cafe Noirista? Kerromme sen seuraavassa jaksossa.

Mitä pikkuveli oli mieltä Cafe Noirista? Kerromme sen seuraavassa jaksossa.


Kommentoi (1)


Kun äiti laatikossa Flow’hun läksi

Teksti: | Julkaistu 11.8.2013

Kävimme launtaina Suvilahdessa – ilman lapsia. Viiden vuoden Flow-tauon jälkeen panimme merkille, että festareista oli tullut varsin tyylikkäät kemut.

Moni oli keksinyt tulla paikalle pyörällä. IMG_1588

 

IMG_1592

IMG_1595Tuumasimme, että sähköpyörällä olisi kaikkein joutuisinta ja leppoisinta polkaista paikalle. Vaimo laatikkoon ja oluttölkki auki. Kuskikin saattoi ottaa hörpyn tai kaksi. Paluumatkalla laitoimme kypärät päähän ja vaihdoimme puolimatkassa kuskia. Ajoin 25 km/h ylämäkeen 85-kiloinen matkustaja kyydissä eikä tuntunut missään.

 

15 sekunnin kooste menomatkasta lähtee pyörimään, kun klikkaat alla olevaa kuvaa.

Täältä tullaan, Flow!

 

 

 


Kommentoi (1)


Kanta-asiakkaat Ihanassa

Teksti: | Julkaistu 9.8.2013

Ai mitä ollaan tehty tänä kesänä? No oltu pari kertaa tuolla Ihana-kahvilassa. Odottelen jo kanta-asiakasalennusta lateista itselleni, ja Touhumiehen sietäisi saada jäätelöalennus.

Hiekkalaatikot ovat parasta, mitä ulkokahvila voi tarjota. Eikä tämä ole mitään ironiaa.

Hiekkalaatikot ovat parasta, mitä ulkokahvila voi tarjota. Eikä tämä ole mitään ironiaa.

Mehujäätä!

Mehujäätä!

Lisää mehujäätä!

Lisää mehujäätä!

 

Jätskiä!

Jätskiä!

Vessan katolla kasvaa pelargonia.Vessan katolla kasvaa pelargonia.

 

 


Kommentoi (0)