Laatikkopyöräilijän logistiset ongelmat

Teksti: | Julkaistu 24.10.2013

patjapyora

”Kulkeekohan tämä patja nyt oikeasti meidän pyörällä?”
”Tjöö.”
”Ei ole vielä ilmaantunut lastia, joka ei meidän lootaamme mahtuisi. Kyllä me tämä kyytiin saadaan.”

Hetkeä myöhemmin Pikkuveli istui automarketin edustalla ostoskärryissä, pupelsi riisipiirakkaa ja seurasi suurin silmin näytelmää, jonka pääosassa hänen äitinsä tyhjensi laatikon ylimääräisestä irtaimistosta, etsi vimmatusti mustekaloja kääriäkseen tiellä olevan sadekuomun pois, survoi patjaa yhdeltä suunnalta, sitten toiselta ja lopulta jalallaan ylhäältä päin. Survominen ei tuottanut tulosta, joten lopulta karjalanpiirakan mussuttaja lumpsautettiin penkin sijaan laatikon pohjalle patjan viereen. Siellä hän istui syvällä laatikon uumenissa mukisematta ja nukahti puolimatkassa pää patjaan nojaten.

Laatikkopyörämme muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan autoa: siihen mahtuu melkein koko perhe ja ostokset, sillä pääsee lujaa vain vähän lihaksiaan liikuttelemalla, ja se on useimmiten täynnä roinaa. Tällä kertaa kyydissä oli poliisihelikopteri, monsteriauto, makuupussi, huopa, isin sadetakki, ylimääräinen pyöräilykypärä, likainen ruokalusikka, puukeppi eli miekka, esikoisen talvikengät, pikkuveljen ylimääräiset tumput, laatikon suojapressu ja roskia. Tällaisina patjansurvontahetkinä viime päivityksessä kuvailtu tavara-allergia iskee helposti myös tavarapyörän äärellä.

Syksyn sateiset ja synkät päivät saivat minut havahtumaan sellaiseen seikkaan, että me tavarafillaristit vaikutamme hörhähdyksinemme usein jättepositiivisilta. Aivan kuin arkipyöräily olisi meille silkkaa lifestyle-hymyä ja sykähdyttäviä hetkiä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valinneet maailman parhaan kulkumuodon ja että sitä ilosanomaa sopii levittää kaikille asiasta kiinnostuneille. Mutta eihän tämä nyt aina ole aivan yksioikoista. Sähköt saattavat loppua tukalimmassa ylämäessä. Kolmipyörä juuttuu loskaan juuri kun kuorma-auto on ajamassa päälle. Lapsi nukahtaa joka hiton matkalla, vaikka ei todellakaan ole päiväuniaika. SE PATJA EI NYT VAAN MAHDU SINNE PYÖRÄN KYYTIIN. Arkista natinantarvetta helpottaakseni – koska vertaistuki puuttuu usein aivan lähiympäristöstä – perustin keskustelupalstalle valitusketjun. Koska hei, mikä on keskustelupalstan virka, jos siellä ei saa valittaa?

patjakuomunalla

 

Ps. Luvattu siivouspäivitys etsii vielä poliittisesti korrektia ulkoasuaan. En toki halua sortua julkiseen nalkuttamiseen. Aihe on vaikea!

 


Kommentoi (3)


Tavara-allerginen tavarapyöräilijä avautuu

Teksti: | Julkaistu 9.10.2013

IMG_1926

Olen diagnosoinut itselläni varsin trendikkään taudintapaisen: tavara-allergian. Päivittäin tahdon heittää koko kotimme irtaimiston ulos ikkunasta. Verenpaineeni nousee kaikenlaisen ajelehtivan sälän äärellä ja suuni vaahtoaa, kun yritän kiireessä sulloa kamaa jo tupaten täysinäisiin, huonosti järjesteltyihin kaappeihin ja laatikoihin.

Kolmevuotiaamme haluaa säästää kaiken: talouspaperirullan hylsyt (Kvasin kaukoputkia), pyörän soittotorvesta irronneen tiikerin pään (oiva suihkulelu) ja ilmaisen käsinukkepupun, jolla kukaan ei koskaan leiki. ”Se on minun tärkeä, minä voin tarvita sitä vielä!” Miehen lennokkiharrastus kerryttää nurkkiin epämääräistä styroksia, akkuja, johdonpätkiä ja teknisiä vempaimia: tavaraa, jota en ymmärrä ja johon minun on parempi olla koskematta. Lasten isoäiti antaa jokaisella tapaamisella kassikaupalla uutta tavaraa: kummallisia naistensukkia, liian isoja kurahanskoja ja joulupöytäliinoja. Yksivuotias levittää tehokkaasti kaiken, mikä edes yrittää olla paikallaan: eteisen pöytälaatikossa säilytettävät heijastimet seilaavat keittiössä, isän kenkien ei todellakaan kuulu olla telineessä ja hei, katsokaa, löysin tällaisia kivoja pattereita, jotka aion nyt viedä pyykkikoneeseen! Suuren osan ajastaan sisätiloissa viettävälle kotiäidille tämä kaikki on miltei liikaa. Ongelmasta voi päästä eroon vain poistamalla nämä valtoimenaan seilaavat esineet ja kaapeista tursuavat vaatteet säilytysluokkaa ”liian-pienet-pikkuveljelle”, ”liian-pienet-isoveljelle” ja”liian-isot-isoveljelle”.

Myönnän, etten ole aivan viaton sivustakärsijä itsekään. Olen rouva, joka kurvaa leuka pystyssä Lanternaan ja lastaa pyöränsä kyytiin kolme halpisjakkaraa, ”koska keittiössä on niin ahdasta”. Häh? Kyyllä. Keittiössä on niin ahdasta, että jakkarat mahtuvat sinne tavallisia tuoleja paremmin. Ne tavalliset tuolit olen kekseliäästi kätkenyt eri puolille asuntoa. Nyt niille voi latoa tavaraa, koska muutenhan ne olisivat vallan tyhjänpantteina. Totinen tosi on myös se, että toisten tavarat häiritsevät aina enemmän kuin omat.

En ole vielä ehtinyt katsoa Tavarataivasta, mutta se kuuluu ehdottomasti katseltavien listalleni. Toivon sen toimivan eräänlaisena psykoterapiana. Anekdoottina kerrottakoon, että yleisön pyynnöstä elokuva on teatteriesitysten jälkeen tullut jakeluun dvd:nä, mikä hullunkurisesti sotii koko elokuvan ajatusta vastaan. Kunpa voisimmekin digitalisoida kaiken, kuten muutosta selviytyvä ystävättäreni haaveilee.

Henkilökohtaisella tavara-allergiallani on toinen vähemmän trendikäs ilmentymä: minua ahdistaa kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa. Ajan henkeen kuuluu iloita, että on olemassa systeemi, jonka ansiosta tavarat eivät päädy kaatopaikalle. Että tarpeellisen voi hankkia yhä useammin käytettynä. Että joku voi ottaa tämän minunkin sohvani käyttöön, kun haluan sen vaihtaa. Mutta kun se sohva on ihan jumalattoman ruma. Haluaako sitä kukaan todella? Minulle kierrätyskeskus on alkanut edustaa loppusijoituspaikkaa, johon ihmiset voivat syltää hyvällä omallatunnolla roinaa hankkiakseen uutta kivempaa roinaa. Tavara-allergiani vaatisi minua pakkaamaan kaiken ylimääräisen jätesäkkeihin ja kiikuttamaan kierrätykseen, mutta minulle tulee siitä kauhea olo. Haluaako kukaan mitään säkistä, vai siirränkö vain ongelman seuraavalle taholle? Eikö minun pitäisi itse kestää ympärilleni hamstraamani tavarat ja vaatteet? Jos kykenen antamaan tai myymään turhat esineet suoraan seuraavalle tarvitsijalle, ongelmaa ei ole. Tiedän, että siitä, mistä haluan luopua, on iloa seuraavalle.

Ja kyllä, ne jakkarat olisi voinut etsiä käytettyinäkin. Aikaa siihen olisi kulunut, mutta muut selitykset sikseen.

Ensi kerralla ajattelin avautua problemaattisesta suhteestani siivoamiseen. Loppukevennykseksi kuitenkin satulatuolin kotiinkuljetustarina kuvin ja kuvatekstein. Hyvää päivää kaikille!

 

"Eeetän oo tosissas? Ei mahdu tähän kyytiin."

”Eeethän oo tosissas? Ei mahdu tähän kyytiin.”

"Jösses, siihen se jysähti!"

”Jösses, siihen se jysähti!”

"Mitä luulet, isoveli, onko tämä nyt viisasta?"

”Mitä luulet, isoveli, onko tämä nyt viisasta?”

"Olipas kiva pysähdys leikkipuistossa. Viedääs tää jakkara kotiin."

”Olipas kiva pysähdys leikkipuistossa. Viedääs tää jakkara kotiin.”

 


Kommentoi (2)