Kun isä on ykkönen

Teksti: | Julkaistu 14.11.2013

Tämä päivitys olisi sopinut isänpäivän päivitykseksi, sillä/mutta silloin en tainnut tulla artikuloineeksi suullisesti yhtäkään kiitosta mieheni mainioudesta. Olin kyseisenä päivänä univajeinen ja kaamoskoomainen, kuten olen menneinä viikkoina ollut. Jo valmiina ostetun kakkupohjan täyttäminen kahden lapsen kanssa tuntui stressaavalta, ja otin median sylvämät vihjeet isänpäivänbrunssista, lahjaideoista ja kahvipöydän koristeluvinkeistä syytöksinä henkilöäni kohtaan. Mutta tässä se tulee nyt, ja ihan julkivuodatuksena! Tässä kodissa asuu ihan mahtava isä.

En ole ollut koskaan huolissani jättäessäni lapseni mieheni hoidettavaksi, en edes esikoiseni ollessa aivan pieni. Toki olen saattanut pohtia, ymmärtääkö mies nyt, että ne oranssit rukkaset eivät pidä vettä ja että särkylääkkeet löytyvät makuuhuoneen kaapista, mutta aitoa huolta – en koskaan. Mieheni on järkevin ja hellin ihminen, jonka tunnen. Epäily hänen kyvyistään selviytyä lasten kanssa tai lasten viihtymisestä hänen seurassaan olisi absurdi.

Menin töihin, kun esikoisemme oli kahdeksankuinen, ja mies jäi hoitovapaalle. Kuusi kuukautta myöhemmin palasin vielä kotiin pojan seuraan, mutta luulen, että nuo kahdenkeskiset kuukaudet lujittivat isän ja pojan välit lujemmiksi kuin ne olisivat koskaan tulleet, jos isä ei olisi tullut viettäneeksi vauvan kanssa niin tiivistä pyöräilykevättä. Kun pikkuveli syntyi, minä en kelvannut hetkeen mihinkään, vaikka olisin halunnut kelvata. Itkin, sillä tunsin menettäneeni ensimmäisen lapseni miltei tyystin.

Sittemmin tilanne on tasoittunut, ja minäkin kelpaan lukemaan iltasatua. Mutta en polkemaan laatikkopyörää, jos olemme lähdössä retkelle koko perheen voimin. ”Iti ajaa tätä pyörää”, ilmoittaa esikoinen enemmän kuin päättäväisesti. Jos uhmaamme hänen valintaansa, hän on kykeneväinen itkuraivoamaan koko matkan. Kun mies ei ole mukana, ajotaitojani ei kyseenalaisteta lainkaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

 

Palaan vuodenvaihteen jälkeen työelämään, ja mies siirtyy jälleen hallitsemaan lastenhoitoa miltei kahdeksaksi kuukaudeksi, ennen kuin kuopus aloittaa päiväkotielämän. Suhtaudun vuoronvaihdokseen mielestäni luontevasti, mitä nyt välillä huokailen, että siinä menee ykköspaikkani kuopuksenkin sydämessä.

Laura Saarikoski kirjoitti osuvasti vanhemmuuden roolijaoista viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Luulen, että kykenen sallimaan mieheni ykkössijan. Lapsiltamme liikenee kyllä minullekin rakkautta. Sen sijaan oman kovalevyn pyyhkiminen turhasta kotiarjesta tulee olemaan vaikeaa. Kun on ollut kotona yhtäjaksoisesti kaksi ja puoli vuotta ja toiminut toisen lapsensa ensisijaisena hoitajana puolitoista vuotta, voi olla työlästä käsittää, että minun ei tarvitse aamulla tarkistaa, että lapsilla on päiväksi ruokaa jääkaapissa. Minun ei tarvitse vastata jokaisesta kadonneesta lapasesta ja ostamatta unohtuneesta vaippapaketista. Että ne ovat jonkun muun tehtäviä tästä edespäin, ellei niitä erikseen delegoida minulle. Minä saan nyt sen vaimon, josta Saarikoski haaveilee. En silti aio jäädä pöydän ääreen lukemaan lehteä, jos toinen pukee kahta lasta hiki hatussa yksin eteisessä. Meillä tukalimmat tilanteet hoidetaan yhdessä, joskin miehen syvä keskittymiskyky omiin asioihin estää häntä usein huomaamasta tilanteiden tukaluuden ilman kiukkua lähentelevää kähinääni. Minä en pysty tällä hetkellä keskittymään mihinkään, en yhtään mihinkään.

Tämänkin päivityksen ajatuksenjuoksun katkaisi päiväuniltaan herännyt kuopus. En enää muista, pitikö sanomani vielä jotakin. Ehkä jotakin isistä ja pojista. Siitä, miten onnelliseksi tulen, kun seuraan heidän iloista olemistaan vierestä. Olen ihan hiljaa ja kuuntelen. Tiedän, että heille syntyy ajan myötä aivan erityinen suhde, jonka ulkopuolelle minä jään. Se ei kuitenkaan ole pois minulta. He ovat osa perhettäni. Ja kaikki on hyvin.

Olen varma, että isien ja poikien välille syntyy suhde, josta äidit jäävät vääjäämättä ulkopuolisiksi. En silti koe, että se olisi minulta pois. He ovat osa perhettäni omine juttuineenkin.

 


Aihe(et): , , , , ,

Ilmoitus

Kommentit

Yksi vastaus postaukseen “Kun isä on ykkönen”

Jätä kommentti