Miten rätistä tuli erottamaton osa identiteettiäni

Teksti: | Julkaistu 2.4.2014

Tämä merkintä pitäisi läähättää sanelijaan kesken kodin siivoamisen. Sillä hetkellä nämä ajatukset tuntuvat painavimmilta, sanavalinnoissa on potkua. Sohvanpohjalla tuohtumus on jo laantunut, itsetutkiskelun tarve laimentunut.

Aiheena on siivoaminen. Tai pikemminkin elämänhallinta. Tai ehkä sittenkin itsensähallinta. Tai lopultakin: reviiri.

Siisteysstandardit tarttuvat lapsuudenkodista

Siivous on yksi parisuhteiden tavallisimpia riidanaiheita. On ilmeisesti tyypillistä, että puolisoiden siisteysstandardit eivät kohtaa. Aihe on yllättävän arka ja sitä on vaikea lähestyä diplomaattisesti. Toivon, ettei tulevista pohdinnoista välity sellaista kuvaa, että nykyinen puolisoni olisi laiska, ei pitäisi huolta kodista tai kohtelisi minua ajattelemattomasti. Se ei pidä paikkaansa. Tarkoitus ei ole myöskään parjata omaa isääni, vaan kertoa, että olen oppinut ymmärtämään häntä.

Pahoittelen jo valmiksi ajatuksenjuoksua, joka on kuin terapiaistunnosta temmattu. Aloitan lapsuudesta. Sain kuusivuotiaana oman huoneen, joka muodostui minulle tulevina vuosina henkilökohtaisen rauhan tyyssijaksi ja tärkeimmäksi paikakseni 18-vuotiaaksi saakka. Ihastuin jo varhain ideaan omasta tilasta, jonka sisustukseen saatoin vaikuttaa. Äitini kunnioitti yksityisyyttäni. Hän kustansi minulle postimyynnistä valitut ruman marjapuuron väriset verhot, jotka olivat kuvassa näyttäneet vaaleanpunaisilta.

Minulla oli vain yksi kova vastus: pedantti ja yhtä lailla sisustamisesta kiinnostunut isäni, jolta olen perinyt tai omaksunut tarkkoja siisteysihanteita ja tarpeen hallita omaa kotiympäristöään. Hänellä oli selkeä visio siitä, miltä pikkutytön huoneen kuuluu näyttää. Kun kirjoituspöytäni valtasi pehmoeläinnäyttely, hän jyrähti: ”Siivoa ne pois!” Kun vaihdoin huoneeni järjestystä ja asetin sängyn toiseen paikkaan, hän jyrähti: ”Siirrä se takaisin seinän viereen!” Vasta teini-iässä hän nieli tappionsa ja mutisi riemunkirjavassa hippihuoneessa vieraileville sukulaisilleni: ”Ennen tämä huone oli vielä siisti.” Huoneeni ei hänen ajatuksissaan ollut minun huoneeni vaan yksi hänen edustustiloistaan.

Kun muutin pois, hän sisusti huoneen alta aikayksikön omien mieltymystensä mukaan: ikkunan alle tuli taas koululaisen kirjoituspöytää muistuttava työtila, nurkkaan käsittämättömän ruma uusi nojatuoli. Beatlesit katosivat seiniltä, tilaa alkoi hallita tumma olohuoneen kirjahylly. Kun tulin vanhempieni luokse yöksi, minusta todellakin tuntui, että tulin vanhempieni luokse yöksi, en vanhaan kotiini. Minut oli siivottu pois. Nukuin vieraassa huoneessa. Loukkaannuin, koska minusta kaikki tapahtui niin äkkiä. Monilla ikäisilläni oli vielä vuosia tallella lapsuudenhuone, jonne palata maailmaa pakoon.

Aloin suunnitella omaan asuntoon muuttamista jo 17-vuotiaana. Kun täytin 18, toteutin haaveen, vaikka olin vielä lukiossa. Äitini puhui itsenäistymisen tarpeista. Tänään imurinvarressa mietin, että halusin hallita kotini jokaista neliötä.

Oma koti voi olla toisenkin koti

Yksin asuminen oli minusta mukavaa, mutta sitä ei kestänyt montaakaan vuotta. Tuli parisuhteita. Minulle on ollut kova pala huomata, että lapsuudenkodissa omaksutut siisteysstandardit ovat kaukana keskimääräisestä. Ymmärsin toki jo lapsena, että toisissa kodeissa verhoja saa liikutella, peilin hammastahnaroiskeista ei ole syytä ajautua paniikkiin ja että harva vanhempi raivoaa, jos pölynimurin letku ei roiku oikein siivouskaapissa. Mutta minun oli vaikeaa päästää kotiini ihminen, joka jättää tiskirätin lojumaan likaveteen. Tiskiharjan altaan pohjalle. Roskat lattialle. Astiat ja leivänmurut pöydälle syömisen jälkeen. Kahvivaluman valkoiseen kaapinoveen. Voiko noin tehdä? Miten noin voi tehdä?

Meni kauan aikaa, että pystyin sisäistämään, ettei sotkuinen asuinkumppani vain nähnyt sitä sotkua. Ei hän pahansuopuuttaan jättänyt minulle niin paljon siivottavaa. Hänellä vain oli erilaiset standardit. Kiire harrastuksiin. Kiire junalle. Ajatukset huomisessa.

Opin tinkimään vaatimuksistani. En halunnut muuttua äidiksi, joka kotiin tultuaan tarttuu ensimmäisenä rättiin ja alkaa nalkuttaa. Opin hengittämään syvään havaitessani, että keittiön lavuaari on tukossa ruuantähteistä ja lilluu laitojaan myöten täynnä kahvinpuruista likavettä ja tiskejä. Hengähdettyäni syvään työnnän käteni kohti tukekohtaa ja kauhon puurontähteet bioastiaan. Likavesi lorisee viemäriin. Tämä ei ole iso asia. 

Taifuuni jota jälkikasvuksi kutsutaan

Juuri kun olin tottunut, että ennen ikiomana tilanani hallinnoimaa asuntoa, jota myös kodiksi kutsutaan, oli alkanut asua puoliso, jolla saattoi satunnaisesti olla mielipide jopa verhojen väristä, tulivat lapset. Kaksi sottaista kaiken järjestyksen tuhoavaa lasta. Ne klähmivät peilit. Ne levittävät tuhannet lelunsa ympäri asuntoa. Ne siirtävät auki jätetyistä kaapeista tavarat käsittämättömiin paikkoihin. Ne riisuvat yhtäkkiä vaatteensa ja jättävät ne yhden per huone. Ne repivät kirjoista sivuja. Ne heittelevät makaronia lattioille ja pyyhkivät puuroa seiniin. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun juuri kuopus keksi, että puuro todellakin pysyy seinässä. Silmin nähden riemastuneena hän yritti kiinnittää siihen myös sämpylän.

Jos tavoittelisin sellaista siisteyden ja järjestyksen tilaa, jossa itse viihtyisin parhaiten, siivoaisin suuren osan päivästä. Siinä ei tietenkään ole mitään järkeä. On vain ollut pakko lopettaa. Kohauttaa harteitaan. Mutta se on – kuulkaas – vaikeaa. Kun olen väsynyt, se on erityisen vaikeaa. Kun olen itseni kanssa sotkussa, minun on saatava kokea hallitsevani edes ympäristöäni. Sitten järjestelen, kuljen rätin kanssa. Muutun entistä väsyneemmäksi. Ymmärrän hyvin, etten perheenjäsentemme mielestä ole mukavimmillani tuolloin.

Koti on minulle kuin kotisivu. Se on paikka, jonka saan tehdä itseni näköiseksi. Se on paikka, jossa haluan tuntea olevani kuin kotonani. En halua sinne rikkinäisiä fontteja, en rumaa tyylitiedostoa. Meidän kotimme on harvoin siinä kunnossa, että ilahtuisin yllätysvieraista. Kyse ei ole siitä, että minun pitäisi vaimona vanhanaikaisesti pitää parempaa huolta taloudesta, vaan siitä, että sotkuinen koti ei edusta minua. Minä en ole tällainen.

Enkä minä tietysti yksin enää omistakaan kotiamme. Se on neljän hengen luomus, ja se on vain hyväksyttävä. Eräänä päivänä katselin esikoiseni kanssa mieheni mittavaa SmartStore-kokoelmaa komeimman maiseman paraatihuoneessa, työhuoneessa, jonka mies on vallannut vaatteillaan, lennokkitarpeillaan ja työpöytää myöten.

”Aika monta laatikkoa”, puuskahdin.

”Niin, ne on isille tosi tärkeitä”, Touhumies totesi ykskantaan.

Touhumies oli oikeassa. Ne olivat Touhumiehen isän touhukkaan elämän tarpeistoa. Minuun levisi suopea rakkaus ja ymmärrys: minulla on ympärilläni rakkaita ihmisiä omine elämineen. Minun silmiini niiden elämien tarpeisto – öisenä hetkenä jalan alla kipeästi tuntuva Lego-raketti, perusteettomasti edustusruokapöydälle jätetty piuhahirviö – näyttäytyy usein turhauttavana, mutta ne ovat esineitä, jotka tukevat minulle rakkaiden ihmisten nautintoa, touhuamisen iloa. Yhtä lailla kuin se, että välipalapöydästä on lähdetty astioita ja ruuantähteitä korjaamatta kiireellä pihaleikkeihin, ei kerro siitä, että jokin on huonosti, vaan siitä, että kaikki on hyvin. Hyvinä hetkinä se on helppo muistaa.

 


Kommentoi (1)