Kun isä on ykkönen

Teksti: | Julkaistu 14.11.2013

Tämä päivitys olisi sopinut isänpäivän päivitykseksi, sillä/mutta silloin en tainnut tulla artikuloineeksi suullisesti yhtäkään kiitosta mieheni mainioudesta. Olin kyseisenä päivänä univajeinen ja kaamoskoomainen, kuten olen menneinä viikkoina ollut. Jo valmiina ostetun kakkupohjan täyttäminen kahden lapsen kanssa tuntui stressaavalta, ja otin median sylvämät vihjeet isänpäivänbrunssista, lahjaideoista ja kahvipöydän koristeluvinkeistä syytöksinä henkilöäni kohtaan. Mutta tässä se tulee nyt, ja ihan julkivuodatuksena! Tässä kodissa asuu ihan mahtava isä.

En ole ollut koskaan huolissani jättäessäni lapseni mieheni hoidettavaksi, en edes esikoiseni ollessa aivan pieni. Toki olen saattanut pohtia, ymmärtääkö mies nyt, että ne oranssit rukkaset eivät pidä vettä ja että särkylääkkeet löytyvät makuuhuoneen kaapista, mutta aitoa huolta – en koskaan. Mieheni on järkevin ja hellin ihminen, jonka tunnen. Epäily hänen kyvyistään selviytyä lasten kanssa tai lasten viihtymisestä hänen seurassaan olisi absurdi.

Menin töihin, kun esikoisemme oli kahdeksankuinen, ja mies jäi hoitovapaalle. Kuusi kuukautta myöhemmin palasin vielä kotiin pojan seuraan, mutta luulen, että nuo kahdenkeskiset kuukaudet lujittivat isän ja pojan välit lujemmiksi kuin ne olisivat koskaan tulleet, jos isä ei olisi tullut viettäneeksi vauvan kanssa niin tiivistä pyöräilykevättä. Kun pikkuveli syntyi, minä en kelvannut hetkeen mihinkään, vaikka olisin halunnut kelvata. Itkin, sillä tunsin menettäneeni ensimmäisen lapseni miltei tyystin.

Sittemmin tilanne on tasoittunut, ja minäkin kelpaan lukemaan iltasatua. Mutta en polkemaan laatikkopyörää, jos olemme lähdössä retkelle koko perheen voimin. ”Iti ajaa tätä pyörää”, ilmoittaa esikoinen enemmän kuin päättäväisesti. Jos uhmaamme hänen valintaansa, hän on kykeneväinen itkuraivoamaan koko matkan. Kun mies ei ole mukana, ajotaitojani ei kyseenalaisteta lainkaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

Se oli isi, joka ajoi pyörän perille tälläkin sunnuntairetkellä Fastholmaan.

 

Palaan vuodenvaihteen jälkeen työelämään, ja mies siirtyy jälleen hallitsemaan lastenhoitoa miltei kahdeksaksi kuukaudeksi, ennen kuin kuopus aloittaa päiväkotielämän. Suhtaudun vuoronvaihdokseen mielestäni luontevasti, mitä nyt välillä huokailen, että siinä menee ykköspaikkani kuopuksenkin sydämessä.

Laura Saarikoski kirjoitti osuvasti vanhemmuuden roolijaoista viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Luulen, että kykenen sallimaan mieheni ykkössijan. Lapsiltamme liikenee kyllä minullekin rakkautta. Sen sijaan oman kovalevyn pyyhkiminen turhasta kotiarjesta tulee olemaan vaikeaa. Kun on ollut kotona yhtäjaksoisesti kaksi ja puoli vuotta ja toiminut toisen lapsensa ensisijaisena hoitajana puolitoista vuotta, voi olla työlästä käsittää, että minun ei tarvitse aamulla tarkistaa, että lapsilla on päiväksi ruokaa jääkaapissa. Minun ei tarvitse vastata jokaisesta kadonneesta lapasesta ja ostamatta unohtuneesta vaippapaketista. Että ne ovat jonkun muun tehtäviä tästä edespäin, ellei niitä erikseen delegoida minulle. Minä saan nyt sen vaimon, josta Saarikoski haaveilee. En silti aio jäädä pöydän ääreen lukemaan lehteä, jos toinen pukee kahta lasta hiki hatussa yksin eteisessä. Meillä tukalimmat tilanteet hoidetaan yhdessä, joskin miehen syvä keskittymiskyky omiin asioihin estää häntä usein huomaamasta tilanteiden tukaluuden ilman kiukkua lähentelevää kähinääni. Minä en pysty tällä hetkellä keskittymään mihinkään, en yhtään mihinkään.

Tämänkin päivityksen ajatuksenjuoksun katkaisi päiväuniltaan herännyt kuopus. En enää muista, pitikö sanomani vielä jotakin. Ehkä jotakin isistä ja pojista. Siitä, miten onnelliseksi tulen, kun seuraan heidän iloista olemistaan vierestä. Olen ihan hiljaa ja kuuntelen. Tiedän, että heille syntyy ajan myötä aivan erityinen suhde, jonka ulkopuolelle minä jään. Se ei kuitenkaan ole pois minulta. He ovat osa perhettäni. Ja kaikki on hyvin.

Olen varma, että isien ja poikien välille syntyy suhde, josta äidit jäävät vääjäämättä ulkopuolisiksi. En silti koe, että se olisi minulta pois. He ovat osa perhettäni omine juttuineenkin.

 


Kommentoi (1)


Lapsiperhe Tartossa: ruokaa ja ravintoloita

Teksti: | Julkaistu 8.9.2013

Kävimme Tartossa elokuussa 2013. Reissuun osallistui kaksi perhettä, joissa oli 0-, 1-, 2- ja 3-vuotiaat lapset. Elokuu osoittautui hyväksi ajankohdaksi tällaiselle hulinamatkalle: kaikkialla oli hyvin tilaa seurueellemme ja aurinkoinen sää suosi meitä koko viikon.

Sadantuhannen asukkaan Tartosta jäi jokunen varmasti varteenotettava ravintola tutkimatta. Esittelen tässä hakuammunnan ja täsmäiskujemme tuloksena testatut seitsemän paikkaa perheystävällisyyden näkökulmasta.

 

Täysosuma

Tarkoituksenamme oli mennä Ülikoolilla sijaitsevaan kehuttuun kiinalaiseen, Kung Fuhun, mutta koska sisarusrattaamme oli lastattu kahdella päiväunia nukkuvalla lapsella ja tarttolaista, vanhaa rakennuskantaa riivaa kapeaovisuus, emme mahtuneet rattainemme sisään. Apeina köpöttelimme Ülikoolia eteenpäin ja näimme eräällä sisäpihalla muka mitäänsanomattoman näköisen kahvilaterassin. Päätimme kurkata peremmälle, ja se oli hyvä päätös.

Cafe Noirilla on varsin viihtyisä sisäpihaterassi, hiekkalaatikko ja erittäin kattava valikoima leluja: kaikki maailman ajoneuvot, potkuauto, kolmipyörä ja kyllä – robottidinosaurus! Olen varma, että Cafe Noir on maailman ainoa kahvila, jossa asiakkaat saavat leikkiä robottidinosauruksella.

Oli sohva, jolla näitte Pikkuveljen poseeraavan edellisessä merkinnässä, ja pöytiä, ja ruukkukukkia, ja kaiuttimista kantautui Louis Armstrong ja Ella Fitzgerald. Syöttötuolikin bongattiin.

Cafe Noir oli vallannut kokonaisen sisäpihan.

Cafe Noir oli vallannut kokonaisen sisäpihan.

Liitutaululle oli raapustettu päivän annokseksi gorgonzolapastaa, jonka söimme. Lapsille löytyi kattavalta ruokalistalta kanaa ja perunamuusia. Paikka oli niin viihtyisä kaikkien osapuolien kannalta, että jäimme lojumaan sohville muutaman ylimääräisen juoman ajaksi.

Sisältä Cafe Noir on nimensä mukaisesti aivan musta, eli omaleimaisesti sisustettu. Terassin lapsiystävällisyys ei taida yltää aivan sisätiloihin saakka. Vessan seinää koristaa rokokoohenkinen, pöntöllä istujan siveyskäsityksiä koetteleva tapetti, jonka sisällössä oli hitusen selittämistä kolmevuotiaalle.

 

Mukiinmenevät

Tokyo Sushi Barissakin toisella perheistä oli tarve saada rattaat sisälle, koska vauva oli nokosilla. Avatessamme vanhan puuoven toista puolta taisimme vääntää saranan sijoiltaan – anteeksi!

Ravintolalla oli kolmen pikkuauton ja muutaman palapelin viihdevalikoima ja syöttötuoli järjestyi. Touhumies teki makiennätyksen ja naposteli 11 makia. Aikuisista toiset olivat hitusen vaikuttuneempia tarjoiluista kuin toiset, mutta tyytyväisiä olimme lopulta kaikki.

Gruusialainen Tsibili-ravintola oli Tokyon tavoin Lailla, ja sinne pääsi rattaiden kanssa helposti. Syöttötuoleja löytyi useita, ja niiden mukana tuli pehmoleluja. Lastenmenua en muista nähneeni, mutta keräsimme koko seurueelle vähän kaikkea -tyyppisen kattauksen, josta lapsetkin löysivät murkinaa. Gruusialaisen ruuan asiantuntijat keskuudessamme eivät olleet itse ruuasta innoissaan, mutta monia hyviäkin makuja löytyi. Ilmapiiri oli lapsille suopea.

Jos puisen jugendhuvilan tunnelma vähän syrjempänä keskustasta kiehtoo, voi majapaikassamme Villa Margarethassakin syödä. Lelukori, syöttötuoli ja lastenmenu löytyvät. Aikuiset eivät valitettavasti olleet ihastuneita kokin luomuksiin, ja liian pitkät pöytäliinat osoittautuivat stressitekijäksi.

Lähellä Villa Margarethaa on Kalevi 13:ssa Disainimaja, virolaisten suunnittelijoiden putiikki, jonka takaa löytyi kahvila Spargel. Buffetlounas miellytti kaikkia osapuolia, ja jos sää ei olisi suosinut, sisältä olisi löytynyt pieni leikkipaikka lapsille. Ihastuin ravintolan maalauksiin – miksen napannut kuvia!

Vaipanvaihtohetki Spargelin nurmikolla.

Vaipanvaihtohetki Spargelin nurmikolla.

 

Näitäkin kokeilimme

Aivan ensimmäisenä päivänä lounastimme Polpon terassilla. Vessareissu paljasti paikan konstailematonta terassia fiinimmäksi paikaksi, jonka lapsiystävällisyydestä en osaa antaa varmaa lausuntoa. Terassille järjestyi syöttötuoli, ja annokset olivat kauniita ja maistuvia.

Pol pon merellinen pasta.

Polpon merellinen pasta.

Ülikoolilla sijaitseva kalaravintola Neljapaev testattiin viiden aikoihin iltapäivällä, kun paikalla ei ollut muita ruokailijoita seurueemme häirittävänä. Ensimmäiselle tiedustelijallemme tultiin ilmoittamaan, että täällä ei tarjoilla muuta kuin kalaruokaa. Hyvä. Rattaat nukkuvine nuorimmaisineen neuvottiin parkkeeraamaan hotellin aulan puolelle, vaikka ne eivät olisi olleet kenenkään tiellä ravintolankaan puolella. Löysimme yhden syöttötuolin, ja muita lapsia kiellettiin sotkemasta tuoleja kengillään. Tarjoilija oli puhunut meille tähän asti niin töykeästi, että varmistimme suoralla kysymyksellä, olemmeko ylipäänsä tervetulleita ravintolaan. Kysymys ilmeisesti sulatti jään ja havahdutti tarjoilijan, koska tämän jälkeen palvelu muuttui ystävällisemmäksi. Kuha ja ankerias olivat hyviä, ja lapsille oli mainiot täsmäannokset kalaa ja pastaa. Meriaiheiset tilpehöörit ja verkkopöytäliinat jouduimme siirtämään 1-vuotiaan täystuhon käsien ulottumattomiin.

 

Kaupan hyllyjen välissä

Ruokakaupoissa on vauvanruokahyllyt, mutta ne eivät ole yhtä hyvin varusteltuja kuin Suomessa. Velliä etsittiin turhaan. Korviketta saa nestemäisessä ja jauhoisessa muodossa. Ruokakauppojen tarjonta ylipäänsä oli tämän seurueen mielestä inspiroiva ja ruokalaskut halpoja.


Kommentoi (0)