Laatikkopyöräilijän logistiset ongelmat

Teksti: | Julkaistu 24.10.2013

patjapyora

”Kulkeekohan tämä patja nyt oikeasti meidän pyörällä?”
”Tjöö.”
”Ei ole vielä ilmaantunut lastia, joka ei meidän lootaamme mahtuisi. Kyllä me tämä kyytiin saadaan.”

Hetkeä myöhemmin Pikkuveli istui automarketin edustalla ostoskärryissä, pupelsi riisipiirakkaa ja seurasi suurin silmin näytelmää, jonka pääosassa hänen äitinsä tyhjensi laatikon ylimääräisestä irtaimistosta, etsi vimmatusti mustekaloja kääriäkseen tiellä olevan sadekuomun pois, survoi patjaa yhdeltä suunnalta, sitten toiselta ja lopulta jalallaan ylhäältä päin. Survominen ei tuottanut tulosta, joten lopulta karjalanpiirakan mussuttaja lumpsautettiin penkin sijaan laatikon pohjalle patjan viereen. Siellä hän istui syvällä laatikon uumenissa mukisematta ja nukahti puolimatkassa pää patjaan nojaten.

Laatikkopyörämme muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan autoa: siihen mahtuu melkein koko perhe ja ostokset, sillä pääsee lujaa vain vähän lihaksiaan liikuttelemalla, ja se on useimmiten täynnä roinaa. Tällä kertaa kyydissä oli poliisihelikopteri, monsteriauto, makuupussi, huopa, isin sadetakki, ylimääräinen pyöräilykypärä, likainen ruokalusikka, puukeppi eli miekka, esikoisen talvikengät, pikkuveljen ylimääräiset tumput, laatikon suojapressu ja roskia. Tällaisina patjansurvontahetkinä viime päivityksessä kuvailtu tavara-allergia iskee helposti myös tavarapyörän äärellä.

Syksyn sateiset ja synkät päivät saivat minut havahtumaan sellaiseen seikkaan, että me tavarafillaristit vaikutamme hörhähdyksinemme usein jättepositiivisilta. Aivan kuin arkipyöräily olisi meille silkkaa lifestyle-hymyä ja sykähdyttäviä hetkiä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valinneet maailman parhaan kulkumuodon ja että sitä ilosanomaa sopii levittää kaikille asiasta kiinnostuneille. Mutta eihän tämä nyt aina ole aivan yksioikoista. Sähköt saattavat loppua tukalimmassa ylämäessä. Kolmipyörä juuttuu loskaan juuri kun kuorma-auto on ajamassa päälle. Lapsi nukahtaa joka hiton matkalla, vaikka ei todellakaan ole päiväuniaika. SE PATJA EI NYT VAAN MAHDU SINNE PYÖRÄN KYYTIIN. Arkista natinantarvetta helpottaakseni – koska vertaistuki puuttuu usein aivan lähiympäristöstä – perustin keskustelupalstalle valitusketjun. Koska hei, mikä on keskustelupalstan virka, jos siellä ei saa valittaa?

patjakuomunalla

 

Ps. Luvattu siivouspäivitys etsii vielä poliittisesti korrektia ulkoasuaan. En toki halua sortua julkiseen nalkuttamiseen. Aihe on vaikea!

 


Kommentoi (3)


Voi monni, täysi tonni!

Teksti: | Julkaistu 28.7.2013

Tämän artikkelin vaihtoehtoinen nimi voisi olla ”Ylistys sähköavulle”. Tavallisen pelkällä lihasvoimalla kulkevan Bakfietsin vaihtaminen sähkömoottorilla menoa jeesaavan malliin oli kenties suurin edistysaskel tai -polkaisu, jonka minun henkilökohtainen perhepyöräilyni on tehnyt.

Tykkäsin toki ajaa laatikkopyöräillä aiemminkin, mutta en mieluusti pyöräillyt viittä kilometriä kauemmas. Jos tiesin matkalleni osuvan jyrkän mäen, saatoin ryhtyä jahkaamaan ja pakata lapset rattaisiin ja metroon. Sähköistetty laatikkopyörämme on sen sijaan ehdottomasti mukavin ja helpoin menopeli poutaisena päivänä. Jaksan polkea sillä miten kauas hyvänsä.

Alkujaan haave sähköavustuksesta nolotti. Mikä se sellainen polkupyörä nyt on, joka moottorilla kulkee. Ei nolota enää. Perheemme on polkenut uudella Bakfietsillä kahdessa kuukaudessa tuhat kilometriä. Jos siinä on sun mielestä jotain noloa, niin tuu kertoon vaan. Aiemmin pyörällä polki eniten mies, nyt minä niiaan pokkana suurimman osan tuosta tonnin kunniasta.

Tänään lähdimme kissanäyttelyyn tietäen, että tällä retkellä tavoitamme tuhannennen ajokilometrin. Teppo sai ajaa lootaa, hän kun jää arkena paljosta pyöräilystä paitsi.

Tänään lähdimme kissanäyttelyyn tietäen, että tällä retkellä tavoitamme tuhannennen ajokilometrin. Teppo sai ajaa lootaa, hän kun jää arkena paljosta pyöräilystä paitsi.

Siinä se komeilee, tonni mittarissa.

Siinä se komeilee, tonni mittarissa.

Innokas blogaajamme kerää todistusaineistoa Hakaniemenrannassa.

Innokas blogaajamme kerää todistusaineistoa Hakaniemenrannassa.

PS. Vastailen lähes päivittäin pyöräämme koskeviin kysymyksiin. Ensimmäisten joukossa on tämä: ”Onko sitä raskas polkea?” Uskollisen ykköspyörämme kohdalla vastasin, että ainoastaan ylämäissä. Kakkosen kohdalla vastaus kuuluu: ”Ei ollenkaan, tässä on sähköapu.” Joillekin sähkömoottorin idea polkupyörässä on vieras, siispä joskus vastailen myös kysymykseen: ”Kulkeeko se siis itsestään?” Ei se kulje, kyllä polkupyörää pitää polkea. Sähkö avustaa polkijaa, tekee pyörästä kevyemmän polkea ja vauhdista vinhemman. Lasten kanssa ajan kuitenkin aina maltillisesti (kuten miehenikin), ja jyrkissä ylämäissä saa edelleen hien kainaloihin.

 


Kommentoi (12)